Nykyaikainen kapitalismi ja spektaakkeli tarjoavat kaikille oman erityisen roolinsa yleisessä passiivisuudessa. Opiskelija ei ole poikkeus sääntöön. Hänellä on väliaikainen osa näyteltävänään, harjoitusta hänen lopulliselle roolilleen olla osana kulutusyhteiskuntaa. Opiskelijana oleminen on vihkimistä tähän rooliin, joka on yhtä konservatiivinen kuin muutkin. Vihkiminen muistuttaa eriskummallisesti alkukantaisten yhteisöjen riittejä. Opiskelija elää kaksoiselämää tasapainoillen nykyisen asemansa ja tulevan roolinsa välillä. Näistä kahdesta täysin erillisestä roolista siirrytään mekaanisesti toiseen joskus 'tulevaisuudessa'. Sillä välin opiskelija paistattelee päivää skitsofreenisessa tietoisuudessaan ja vetäytyy omaan vihkiryhmäänsä piileskelläkseen tulevaisuutta. Historialta suojattu nykyisyys on mystinen unitila.
Ainakin tietoisuudessaan opiskelija voi olla olemassa erillisenä 'taloudellisen elämän' virallisista totuuksista. Mutta vain hyvin yksinkertaisesta syystä: taloudellisesti opiskelijaelämä on kovaa. 'Yltäkylläisyyden yhteiskunnassammekin' hän on edelleen sosiaalivaltion elätti. Jos opiskelija ei ota opintolainaa, hän joutuu opiskeluaikanaan elämään kaikkien toimeentulorajojen alla, ja jos hän ottaa lainaa, hän sitoutuu itse asiassa jo nyt tulevaisuuden rooliinsa kapitalismin velallisena palvelijana. Ellei sitten satu tulemaan 'hyvästä perheestä', jossa nykyisen järjestelmän uusintamista pidetään itsestäänselvyytenä.
Tämä on uuden köyhälistön uutta köyhyyttä. Nykyään ihminen tulee osaksi markkinoita paljon ennen täysi-ikäisyyttä: jo kouluun mennessään hänelle on tarjottu kaikki hyväksikäytettävänä olemisen ilot. Tämän vastakohtana opiskelija suostuu kohdeltavaksi kuin vauva niiden instituutioiden taholta, jotka tarjoavat hänelle hänen koulutuksensa. (Jos ne koskaan lopettavat potkimasta häntä perseelle, se johtuu vain siitä, että he kiertävät hänen eteensä ja potkivat häntä munille). Ei ole mitään 'opiskelijaongelmaa'. Opiskelijoiden passiivisuus on näkyvin oire asioiden yleisestä tilasta, jossa jokainen elämänalue on alistettu samanlaisella kolonialismilla.
Tehdä siitä vielä hävettävämpää tuomalla se julki
Todellinen ongelma on kaiken köyhdyttäminen ja orjuuttaminen. Opiskelijan elämästä halveksittavan tekee se, että hän tunnustaa vain yhden todellisen vieraantumisen: hänen omansa. Hän on tämän vieraantumisen kokopäiväinen ja onnellinen kuluttaja, toivoen ainakin herättävänsä sääliä, kun ei voi herättää muiden kiinnostusta. Todellisuudessa opiskelija tietää, kuinka kurja tuo kultainen tulevaisuus - jonka pitäisi hyvittää nykyhetken häpeällinen köyhyys - tulee olemaan. Tämän tiedon edessä hän pitää parempana hullaantua nykyisyyteen keksimällä kuvitteellisen arvovallan itselleen. Nykyiseen ikävyyteenhän ei tule maagista hyvitystä: huominen tulee olemaan samanlainen kuin eilinen, valaisten näille narreille tietä pölyiseen kuolemaan. Luonnollista on siis turvautua epätodelliseen nykyisyyteen.
Opiskelija on stoalainen orja: mitä enemmän häntä kahlehditaan, sitä vapaampi hän on mielikuvituksessaan. Hän jakaa uuden perheensä, yliopiston kanssa uskomuksen kummallisesta itsenäisyydestä. Todellinen itsenäisyys ilmeisesti nöyristelee kahdelle sosiaalisen kontrollin voimakkaimmalle mahdille: perheelle ja valtiolle. Opiskelija on heidän hyvinkäyttäytyvä ja kiitollinen lapsensa, ja kuten kaikki nöyrät lapset, hän on yli-innokas miellyttämään. Hän ylistää kaikkia järjestelmän arvoja ja mystifiointeja, imien ne rintaruokittavan vauvan innolla.
Köyhyyttä voi kompensoida monella tavalla. Muinaiset yhteisöt korvasivat täydellisen köyhyytensä uskonnolla. Mutta opiskelijan köyhyys on marginaali-ilmiö ja hän hakee hyvitystä hallitsevan luokan nukkavieruista kuvista. Hän on ikävystyttävä tyyppi, joka parantelee vieraantuneen kulttuurin vanhoja vitsejä. Vieläpä ideologinakin hän on aina ajastaan jäljessä. Hänen viimeisin innostuksensa oli naurettava jo 30 vuotta sitten.
Joskus muinoin yliopistoja kunnioitettiin; opiskelija pitää yhä kiinni siitä, että hän on onnekas saadessaan olla täällä. Mutta hän tuli liian myöhään. Porvarillisen kulttuurin mennyt loistokkuus on hävinnyt jo ajat sitten. Mekaanisesti tuotettu spesialisti on nyt 'opetusjärjestelmän' päämäärä. Nykyaikainen taloudellinen järjestelmä vaatii kouluttamattomien ja ajattelemaan kykenemättömien opiskelijoiden massatuotantoa. Yliopistoista on tullut tietämättömyyden propagandisteja; 'korkeakulttuuri' noudattaa liukuhihnan rytmiä. Jotakin paitsi opiskelijoista, myös professoreista kertoo se, että tenteistä voi päästä läpi erinomaisin arvosanoin tarvitsematta edes vilkaista tenttikirjoja. Jotakin yliopistoista yleensä kertoo se, ettei kolmannen vuoden opiskelija pääse välttämättä ollenkaan toisen yliopiston pääsykokeista läpi. Mutta tällä ei ole merkitystä: tärkeintä on kuunnella kunnioittavasti. Kun kriittinen ajattelu ehkäistään tietoisesti, opiskelijasta tulee tiedon ehtoollisleivän vastaanottaja professorin kertoessa hänelle maailman lopulliset totuudet. Siihen asti - hengen vaihdevuodet. Tulevaisuuden vallankumouksellinen yhteiskunta tuomitsee luentoteatterin tekemiset pelkkänä melun tiedekuntana, sosiaalisesti epätoivottavana ilmiönä. Opiskelija on jo nyt hyvin huono vitsi.
'Yliopiston kriisi' - modernin kapitalismin yleisen kriisin eräs yksityiskohta - on spesialistien viimeisimmän kuuromykän dialogin käyttövoimaa. Vakavimpia ja siten kaikkein vaarallisimpia ovat puheet "yliopiston rakenteiden uusimisesta" ja "yliopiston sovittamisesta uudelleen sosiaaliseen ja taloudelliseen elämään", toisin sanoen sen muuntamisesta modernin kapitalismin tarpeisiin. Kaukana siitä, että haastaisivat historiallisen prosessin joka saattaa yhden viimeisistä itsenäisistä sosiaalisista yhteisöstä talouden alaisuuteen, nämä uudistusmieliset valittavat tämän prosessin viivytyksistä ja tehottomuudesta. He ovat tulevaisuuden kyberneettisen yliopiston lipunkantajia. He ovat viholliset: sota markkinoita vastaan, joka on jo alkamassa, tarkoittaa taistelua sen uusimpia kätyreitä vastaan.
Opiskelija oman elämänsä tarkkailijana
Mitä opiskelijaan tulee, tämä kamppailu käydään kokonaan hänen päänsä yläpuolella, jossain hänen herrojensa taivaallisissa korkeuksissa. Koko hänen elämänsä on hänen oman kontrollinsa ulkopuolella, ja hän voisi aivan yhtä hyvin olla kotoisin toiselta planeetalta. Ankara taloudellinen köyhyys pakottaa hänet huolehtimaan omasta surkeasta eloonjäämisestään. Mutta koska hän on itsetyytyväinen olento, hän tuulettaa tavanomaisella köyhyydellään ikään kuin se olisi originelli elämäntyyli: halujensa tyydyttämisessä hän teeskentelee olevansa boheemi. Tämä boheemiratkaisu on tuskin elinkykyinen parhainakaan aikoina, ja kuvitelma että se voitaisiin saavuttaa ilman lopullista eroa yliopistomaailman kanssa on naurettava.
Opiskelijan vanhanaikainen köyhyys voisi kuitenkin panna hänet potentiaalisesti parempaan asemaan - jos hän vain voisi nähdä sen. Hänellä on marginaalisia vapauksia, pieniä vapauden alueita, jotka vielä pakenevat spektaakkelin totalitaariselta valvonnalta. Hänen joustava työaikansa sallii seikkailun ja kokemuksen. Mutta hänelle rangaistus on kuin tikkukaramelli ja vapaus taas pelottaa hänet kuoliaaksi: hän tuntee itsensä turvallisemmaksi viikottaisten esseiden ja luentosalien suorapukuisessa aika-avaruudessa. Hän on oikein onnellinen avoimessa vankilassaan, joka on järjestetty hänen 'edukseen'. Hän hurraa jokaiselle eteentulevalle ristiriidalle ja sitten mumisee synkästi 'kommunikaation vaikeudesta' omassa uskonnollisen, taiteellisen tai poliittisen klikkinsä lämpimässä kohdussa.
Hänen jokapäiväisen elämän köyhyytensä löytää välittömän, fantastisen hyvityksen kulttuuristen hyödykkeiden oopiumista. Vaikka hän on lähellä tuotantolinjaa, pääsy Ajatuksen Pyhäkköön on häneltä kielletty, ja hänet pakotetaan löytämään 'moderni kulttuuri' ihailevana tarkkailijana. Taide on kuollut, mutta opiskelija on nekrofiili. Hän tirkistelee ruumista elokuvakerhoissa ja teattereissa, ja ostaa sen luutuneita jäännöksiä kulttuurisesta supermarketista.
Sokeana todellisille intohimoille, hän etsii kutkutusta aneemisten jumaltensa taisteluista, hänen oman tyhjän taivaansa tähdistä: Althusser - Barthes - Levi-Strauss - Debord - Baudrillard - Derrida - Riffaterre - Kristeva... ja kaikki heidän kilpailevat teologinsa; suunniteltu kuten kaikki teologiat peittämään todelliset ongelmat luomalla valeongelmia: humanismi - postmodernismi - strukturalismi - feminismi - kybernetiikka - metafysiikka...
Koska hän ei osaa lukea niitä tärkeitä ja 'vaikeita' tekstejä, joita hän ostaa kirjakaupoista, hänen mielilukemistoaan on keltainen lehdistö, jonka tehtävä on orkestroida kulttuurisen tyhjyyden kuluttamista. Opinhaluisena kuten aina, hän hyväksyy niiden kaupalliset ukaasit ja tekee niistä ainoat mittapuut maulleen. Yleensä hän pitää Helsingin Sanomia todella objektiivisena sanomalehtenä. Ja näiden oppaiden avulla hän toivoo saavuttavansa ymmärryksen nykymaailmasta ja tulevansa kulttuurisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti tietoiseksi!
Ei riitä että ajatus löytää toteutuksen käytännöstä: käytännön täytyy etsiä oma teoriansa
Reiluuden vuoksi meidän täytyy lisätä, että on olemassa siedettävän älykkyystason omaavia opiskelijoita, jotka ilman vaikeutta kohoavat sen valvonnan yli, joka on suunniteltu tarkistamaan muilta vaadittu keskinkertaisuus. He tekevät näin sen yksinkertaisen syyn takia, että he ovat ymmärtäneet järjestelmän, ja sen vuoksi halveksuvat sitä ja tietävät olevansa sen vihollisia. He ovat järjestelmässä mukana sen takia, mitä he voivat saada siitä irti. Tällaiset opiskelijat ovat väistämättä tulevan vallankumouksellisen liikkeen teoreetikkoja. Tällä hetkellä he eivät salaile sitä, että sen, minkä he niin helposti saavat irti järjestelmästä tullaan käyttämään sen itsensä kukistamiseen.
Spektaakkeliyhteiskunta maalaa itse kuvan itsestään ja vihollisistaan. Pelko on sen kaikkein viimeisin vastaus. Todelliset historialliset muutokset, jotka osoittavat, että tämä yhteiskunta voidaan syrjäyttää, vähätellään uutuuksien luokkaan. Kapina ylivalotetaan: se annetaan meille tarkkailtavaksi niin että unohdamme osallistua siihen. Spektaakkelissa vallankumouksesta tulee sosiaalinen säännöttömyys - toisin sanoen sosiaalinen varaventtiili - jolla on oma paikkansa järjestelmän tasaisessa virrassa.
Nuoret kapinalliset hylkäävät työn, mutta hyväksyvät tavarat. Tämän takia he ovat yhä järjestelmän tuotoksia ja siis sen hyväksikäytettävissä. Jokapäiväisen elämän banaalius ei ole sattumanvaraista, se on modernin kapitalismin keskeinen mekanismi ja tuote. Sen tuhoamiseksi ei riitä mikään muu kuin totaalinen vallankumous jokaisella elämänalueella, ei vain yliopistoissa, feministipiireissä tai ammattiyhdistysliikkeissä.
Viralliset 'vastarinta'organisaatiot ovat tukahduttamisen paras tae - ilman niiden 'vastustusta' järjestelmän humanistis-demokraattinen huntu putoaisi ja sen perustava väkivaltaisuus näyttäytyisi paljaana. Vallankumouksen täytyy katkaista siteensä menneisyyteen ja johtaa runoutensa tulevaisuudesta. Vanhan vallankumouksellisen liikkeen erehdys oli erottaa teoria ja käytäntö toisistaan. Ideologia, vaikka kuinka 'vallankumouksellista', palvelee aina hallitsijoita. Vieraantumisen maailman perustuote on valhe.
Alkuperäinen teksti: International Situationists and The Students of Strasbourg: On The Poverty of Student Life, 1968
Aucun commentaire:
Enregistrer un commentaire